Voiko kaiken aloittaa alusta ?
Palata lähtöruutuun ja valita toisin. Muuttaisiko se asioita paremmiksi tai kenties huonommiksi. Millainen elämä muovautuisi toisenlaisilla valinnoilla, sillä ajatuksella usein leikittelen. Kiusaan itseäni. Sillä eihän menneeseen voi palata tekemään toisia päätöksiä, valitsemaan toisin. Huonoina päivinä se vaan houkuttelee niin kovasti, ajatus siitä olisiko asiat helpompia.
Olen kärsinyt koko elämäni siitä, etten koskaan tunnu kuuluvan minnekään. En omaan kotiini, en lapsuuden kotiini. En siihen, tähän tai tuohon ystäväpiiriin. En harrastusporukkaan tai tähän luokkaan. Näin ei siis välttämättä aina tosiasiallisesti ole ollut, mutta minusta on siltä tuntunut. Sen tunteen on liikkeelle saattanut pieninkin hymähdys, katse tai lause, kommentti vaatteista tai lähinnä niiden hinnasta. Itselleni tyypilliseen tapaan ylianalysoin. Kaikkea, mahdollisimman paljon. Niin myös niitä katseita ja hymähdyksiä. Puhumattakaan siitä miten jotkut sanat ja tapahtumat on kaivautuneet muistiini ja millaisen jäljen ne ovat minuun jättäneet. Poden myös syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, että olen mahdollisesti tehnyt niin jollekin toiselle. Olen aivan varmasti.
Olen viettänyt elämästäni 20 vuotta miettien miksi. Tai miten. Tai mitä. Jos teen asian x, mitä y siitä ajattelee. Jos teen asian x tavalla xx, ajatteleeko sitten y ystävineen että olen aivan sekopää? Miten tekemäni valinnat vaikuttavat lapsiini viiden vuoden päästä, entä aikuisena.
Aika rankkaa, pohtia aina seurauksia. Tavallaan myös hyvä tapa, sillä miettimällä ja pohtimalla olen välttynyt tekemästä monta huonoa valintaa, vaikka niitä on tehty joka tapauksessa. Seuraavan asian saa käsittää tahallaan väärin, jos niin haluaa. Olen usein miettinyt, millaista elämäni olisi ilman lapsia. Millaista elämää eläisin, missä asuisin tai työskentelisin. Mikä olisi ammattini? Olisinko kuollut?
Olisinko lopulta tavannut miehen, jonka kanssa perustamme perheen aikuisena. Olisiko lapsia ollenkaan ? Olisiko niillä lapsilla lapsieni luonteenpiirteet, miltä he näyttäisivät. Tiedän, aivan turhaa. Mutta se ajatus siitä, että elämä saattaisi olla helpompaa on houkutellut usein. Rakastan lapsiani yli kaiken, eikä kukaan voi väittää, ettenkö olisi tehnyt kaikkea lasteni eteen. Olen lopettanut työt, opiskellut öisin, kuskannut, kokannut, siivonnut. Lohduttanut, kun maailma on potkinut päähän. Luopunut omasta elämästäni, kirjaimellisesti, silloin kun lapseni ovat sitä tarvinneet. Olen vain minä, äiti. En ole tehnyt sitä tietoisesti, mutta kahden erityispiirteisen lapsen kanssa jostain on pitänyt karsia. En hyödy omasta ajasta muualla mitään, sillä sama kaaos, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin odottaa aina kotona.
Mitä jos elämä on elämän murha. Se tappaa hitaasti sisältä, huomaamatta. Sitten kun elämä ei ole sen parempaa, sillä elämä ei tapahdu sitten kun. Elämä tapahtuu nyt.
