Mitä jos?

Voiko kaiken aloittaa alusta ?

Palata lähtöruutuun ja valita toisin. Muuttaisiko se asioita paremmiksi tai kenties huonommiksi. Millainen elämä muovautuisi toisenlaisilla valinnoilla, sillä ajatuksella usein leikittelen. Kiusaan itseäni. Sillä eihän menneeseen voi palata tekemään toisia päätöksiä, valitsemaan toisin. Huonoina päivinä se vaan houkuttelee niin kovasti, ajatus siitä olisiko asiat helpompia. 

Olen kärsinyt koko elämäni siitä, etten koskaan tunnu kuuluvan minnekään. En omaan kotiini, en lapsuuden kotiini. En siihen, tähän tai tuohon ystäväpiiriin. En harrastusporukkaan tai tähän luokkaan. Näin ei siis välttämättä aina tosiasiallisesti ole ollut, mutta minusta on siltä tuntunut. Sen tunteen on liikkeelle saattanut  pieninkin hymähdys, katse tai lause, kommentti vaatteista tai lähinnä niiden hinnasta. Itselleni tyypilliseen tapaan ylianalysoin. Kaikkea, mahdollisimman paljon. Niin myös niitä katseita ja hymähdyksiä. Puhumattakaan siitä miten jotkut sanat ja tapahtumat on kaivautuneet muistiini ja millaisen jäljen ne ovat minuun jättäneet. Poden myös syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, että olen mahdollisesti tehnyt niin jollekin toiselle. Olen aivan varmasti. 

Olen viettänyt elämästäni 20 vuotta miettien miksi. Tai miten. Tai mitä. Jos teen asian x, mitä y siitä ajattelee. Jos teen asian x tavalla xx, ajatteleeko sitten y ystävineen että olen aivan sekopää? Miten tekemäni valinnat vaikuttavat lapsiini viiden vuoden päästä, entä aikuisena.

Aika rankkaa, pohtia aina seurauksia. Tavallaan myös hyvä tapa, sillä miettimällä ja pohtimalla olen välttynyt tekemästä monta huonoa valintaa, vaikka niitä on tehty joka tapauksessa. Seuraavan asian saa käsittää tahallaan väärin, jos niin haluaa. Olen usein miettinyt, millaista elämäni olisi ilman lapsia. Millaista elämää eläisin, missä asuisin tai työskentelisin. Mikä olisi ammattini? Olisinko kuollut?

Olisinko lopulta tavannut miehen, jonka kanssa perustamme perheen aikuisena. Olisiko lapsia ollenkaan ? Olisiko niillä lapsilla lapsieni luonteenpiirteet, miltä he näyttäisivät. Tiedän, aivan turhaa. Mutta se ajatus siitä, että elämä saattaisi olla helpompaa on houkutellut usein. Rakastan lapsiani yli kaiken, eikä kukaan voi väittää, ettenkö olisi tehnyt kaikkea lasteni eteen. Olen lopettanut työt, opiskellut öisin, kuskannut, kokannut, siivonnut. Lohduttanut, kun maailma on potkinut päähän. Luopunut omasta elämästäni, kirjaimellisesti, silloin kun lapseni ovat sitä tarvinneet. Olen vain minä, äiti. En ole tehnyt sitä tietoisesti, mutta kahden erityispiirteisen lapsen kanssa jostain on pitänyt karsia. En hyödy omasta ajasta muualla mitään, sillä sama kaaos, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin odottaa aina kotona.

Mitä jos elämä on elämän murha. Se tappaa hitaasti sisältä, huomaamatta. Sitten kun elämä ei ole sen parempaa, sillä elämä ei tapahdu sitten kun. Elämä tapahtuu nyt.

Mitä sitten kun 2,5 lasta, omakotitalo ja farmariauto ei tuokaan onnellisuutta ?

Sanotaan, että keskiverto ihminen hankkii 2,5 lasta, omakotitalon ja farmarimallisen auton. Jostain kaukaa on lähtenyt liikkeelle urbaanilegenda siitä, mitä elämässä pitää saavuttaa sen ollakseen "keskivertoa" tai "hyvää". On jotain, mitä tavoitella jotta elämä olisi hyvää tai kunniallista. Tällainen ajatus aivoihini on ajettu ja sen mukaan olen elämässäni aina epäonnistunut. Paitsi että viimeisen puolentoista vuoden maaseutuelon aikana olen tehnyt matkan sisimpääni ja joutunut miettimään asioita uudella tavalla.

Kerrottakoon että tämä juontaa juurensa todennäköisesti Eriksonin elämänvaihe-teoriaan (ja johonkin kaukaisuuteen varmasti  ennen sitä), jossa ihminen saavuttaa elämässään tietyt asiat tietyssä järjestyksessä. Ei siitä sen enempää, halutessasi voit perehtyä kehityspsykologiaan vaikka tämän opuksen avulla. Linkki ohjautuu kirjakaupan sivuille.

Tilastollisesti olen keskiluokkainen naishenkilö. En vielä keski-ikäinen, mutta keskiluokkainen. Olen tehnyt elämälleni upgreidauksen, nostanut omaa elintasoani lapsuuden perheeni elintasosta. Lapsuuden perheeni oli perus duunariperhe lähiössä, Helsingissä. Kävin koulua alueella, jossa toiset miettivät mitä syödä ruuaksi kun toiset miettivät millä kulkevat ratsastustunnille tai mitkä uutuusfarkut hankkisivat. Näin kärjistetysti. Yhtään kaunistelematta. Omat vanhempani painoivat niskalimassa duunia, jotta pystyimme asumaan asumisoikeusasunnossa. Oma asunto meni laman myötä. Ei ole salaisuus, että alkoholi on maistunut molemmille ja se on ehkäpä tehnyt oman osansa molempien jaksamiselle ja niille lähtökohdille, joista omaan elämääni ponnistin. En ole kiittämätön, vaan kiitollinen siitä että kaikki oli kyllin hyvää, sillä huonomminkin olisi voinut käydä.

Nyt asun maalla, maalaistorpassa ja lomailen omalla mökillä jonne kuljen sillä tila-autolla jonne mies, 4 lasta, koira ja kissa mahtuvat. Opiskelen ammattikorkeakoulussa kolmatta ammattiani ja väitän löytäneeni sellaisen kutsumuksen, joka ohjaa opintojani oikeaan suuntaan. 

Kuulostaa unelmalta, right? Todellisuus kuitenkin on muuta. Maailmani romahti alkuvuodesta, ei kerran, vaan useasti. Odotinko liikoja? Kyllä. Oliko väärin odottaa liikoja? Ei. 

Jouduin lopettamaan työt opintojen ohella, sillä en yksinkertaisesti jaksanut pyörittää arkea neljän lapsen kanssa. Tämä tuntui riittävän hetkellisesti kunnes paska osui tuulettimeen. Hain avioeroa, sillä koin ja koen edelleen että luottamus katosi taivaan tuuliin. Rakkaus ei kyllä kadonnut ja se asiasta tekeekin vaikeaa. Kuinka voi sulkea elämästään ihmisen, jota rakastaa ?

"Jätä se sika"- tyyliset kommentit toivat hetkellistä helpotusta omaan paskaan olotilaani, mutta mitään pysyvää ratkaisua se ei antanut. Tunteet ja tilanteet piti silti kohdata. Puhuin, itkin, huusin ja raivosin. Koen edelleen etten ole saanut vastauksia kaikkiin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin, mutta koen että olen saanut riittävästi vastauksia, jotta voin jatkaa eteenpäin. Juttelu niin kavereiden, tuntemattomien kuin vanhempieni kanssa avasi silmiä monelle asialle. Luottamus on se asia josta en halua tinkiä, mutta voiko elämässä saada kaikkea ? 

Tavallaan myös koin ja koen edelleen etten ole oikeutettu valittamaan, sillä paperilla kaikkihan on hyvin. Mikä on kyllin hyvää ? Tai miksi siihen pitäisi tyytyä?

Kesän vietin itselleni raivoten, mukavia asioita tehden ja talon remppoja edistäen. Puhuin, puhuin ja puhuin, välillä pääni sisällä ja välillä puolisolle. Aloitin harjoittelun josta poiki työsuhde vuoden loppuun saakka. Loppuun palaminen oli muisto vain ja kirjoitin nimen paperiin. Sittemmin tämä oli ehkä virhe, sillä huomaan jo nyt räjähteleväni turhista asioista ja olenkin joutunut pohtimaan loppuvuotta uusiksi. 

Olen koko aikuisuuteni kokenut syvää häpeää ja epäonnistumisen tunnetta juuri siitä syystä, että olen tehnyt kaiken "väärässä järjestyksessä". Aina, jos olen kokenut tilanteeni kuormittavaksi, olen sisimmässäni ajatellut että näin sen kuuluukin mennä, pitää kärsiä koska teen kaiken "väärin". Lopulta aika kuormittavaa. Toki, opiskelu ammattikorkeassa olisi himpun verran helpompaa jos siinä samalla ei tarvitsisi huolehtia jälkikasvusta tai miettiä kuinka talvella sähkön hinnannousut vaikuttavat menoihin.. 

En ole epäonnistunut ihmisenä tai yksilönä, vaikka matkalleni on sattunut monta kuoppaa ja pari syvempää kuilua. Asiat tapahtuvat silloin kun on niiden aika. Jokainen voi kirjoittaa sellaisen elämäntarinan kuin itse haluaa, eikä yhteiskunnan määrittelemien normien tulisi sanella tässä onnistumista.

Silloin kun huomaa olevansa onneton, on aika miettiä mitä itse haluaa. Ei se, mitä ystävä tai kaveri sanoo, yhteiskunta sanoo vaan se mitä juuri MINÄ sanon jotta nautin elämästäni. Maalle muutto oli näistä asioista ensimmäinen, joka sai aikaan suuremman muutoksen. Avioeron hakeminen oli toinen iso muutos joka osoittautui tarpeelliseksi, jotta voimme jatkaa elämää yhdessä. Kolmas asia on puuttuva itsetunto, jota ei ole ollut olemassa vuosiin. Jo pelkästään sen kirjoittaminen saa kyyneleet valumaan poskipäilleni. Asia joka vaikuttaa kaikkeen, aivan kaikkeen. 

Kuitenkin sen sanominen ääneen, ettei ole onnellinen sai aikaan kommentteja niin somessa kuin kasvotusten sen puolesta, että en saisi tuntea näin. En saisi olla onneton, koska kaikki "onnellisuuden elementit ovat läsnä". Koin, että asian sanominen ääneen oli väärin. Että olen jotenkin vääränlainen, viallinen. Kunnes lopulta ymmärsin, että muiden mielipiteillä voi heittää vesilintua. Elämä ei ole aina sitä vaaleanpunaista pumpulia, vaan se on myös ikäviä asioita. Niistä puhuminen tai puheeksi ottaminen ei ole väärin, eikä sitä pidä piilotella. Jos joku haluaa sulkea silmänsä sellaiselta, se on ok. 

Mielenterveyden haasteet ja ongelmat jotka liittyvät itsetuntoon tai masennukseen saavat tällaisista kommenteista bensaa liekkeihinsä. Toki myös muut asiat, mutta nykyaikana somen merkitystä ei voi väheksyä.

Entä sitten kun 2,5 lasta, omakotitalo ja farmariauto eivät tuokaan sitä onnellisuutta ? Onko se väärin  todeta, että jotain tässä hommassa on sellaista joka saa tuntemaan itsensä onnettomaksi ? Vai onko olosuhteissa sittenkään mitään väärää? Miksi en tunne olevani onnellinen, vaikka yhteiskunnan asettamilla mittapuilla näin pitäisi olla. Eikä tätä tule käsittää väärin, en kadu mitään tai ketään elämässäni. Jokin sai vain aikaan tunteen, että jotain puuttuu. Ja kesän aikana huomasin sen olevan luottamus itseeni ja siihen, että voin tehdä melkeinpä mitä vain (lain puitteissa). Kuten myös puhua elämän paskoista puolista. Voin olla onnellinen, vaikka elämääni sattuu surkeita sattumuksia. Mutta onneton minusta tulee sillä sekunnilla kun yritän esittää kaiken olevan ok.

Saako parisuhteessa olla salaisuuksia?

Niin, saako parisuhteessa olla salaisuuksia ?

Kyllä ja ei. Ei ja kyllä. 

Jos salaisuus julki tullessaan loukkaa toista osapuolta, väittäisin ettei sellaisia salaisuuksia kannata hankkia. Se, että ostin taas kukkia kauppareissulla voi hyvinkin olla salaisuus. Toinen osapuoli ei sen ilmi tullessa revi sydäntä rinnastaan, ainakaan toivottavasti. 

Sama pätee vitseihin: vitsi on sellainen, jolle kaikki nauraa. Jos yksi istuu huoneen nurkassa itku silmässä vitsin jälkeen, se on jotain muuta.

Mutta ne salaisuudet. Niitä voi kutsua myös valehteluksi sen jälkeen, kun ne ovat paljastuneet ja loukanneet jotakin. Se, miksi on päädytty pitämään salaisuuksia ja valehtelemaan on oikeasti aika mielenkiintoinen asia, etenkin jos ulkoistan itseni tilanteesta ja otan työminän esiin. Työminä haluaa aina yrittää ymmärtää.

Työminäni ajattelee seuraavaa.

Yleensä siinä vaiheessa kun kokee tarvetta peitellä jotakin, keksitään valhe. Iso tai pieni. Reagointi tapahtuneelle, yritetään selvitä. Tässä vaiheessa ihminen normaalisti havahtuu, ettei homma olekaan ihan ok ja se jätetään siihen. Otetaan nyt vaikka se legendaarinen pettäminen esimerkiksi: olet baarissa ja vaimo/mies kotona. Siihen tulee vetävä mimmi/äijä vähän lirkuttelemaan ja osoittamaan huomiota. Tottakai se tuntuu mukavalta, kun kotonakin aina vaan riidellään eikä seksiäkään ole ollut muutamaan vuoteen. Mutta sitten koet valaistumisen hetken ja jätät asian siihen, odottaahan se puoliso kotona. Se jota rakastat ja jonka kanssa oli tarkoitus vanheta.

Paitsi että sitten tarinasta on se versio, missä yksi asia johtaa toiseen ja ollaan tilanteessa jossa keksitään valheita sille, miksi ei tultu kotiin/housut on rikki/paidassa on huulipunaa/kaula on syöty/rahat on mennyt/you name it. Sen valheen kanssa mennään kotiin tietäen, että valehtelee toiselle päin naamaa ja mahdollisesti asian oikeanlaidan paljastuessa onnistuu satuttamaan toista perinpohjaisesti. Pidetään sitä salaisuutta ja valehdellaan päivästä toiseen, viikosta kuukausiin, vuosia. Asia lävähtää silmille ja sitten ihmetellään miksi toinen reagoi niin vahvasti.

Laitetaan työminä sivuun.

Eikö siinä vaiheessa tule itselle mieleen, että hommassa on jotain väärää jos joutuu keksimään valheita? Miksi ylipäätänsä joutuu miettimään, onko tämä asia x ok? Kolkuttaako omatunto jo siinä vaiheessa? Miksi se kolkuttaa, jos ei ole mitään peiteltävää? Ja eikö siinä vaiheessa tule mieleen viheltää peliä poikki, jos tietää että sillä satuttaa toista ? 

Kaikilla ei tule. Valitettavasti. Mieluummin keksitään se valhe. Kaksi tai kolme. Kymmenen.

Toinen avioliittoni kaatuu (kyllä, se kaatuu parhaillaan, oikein kompuroi harkinta-ajan mudissa) valheisiin. Ei yhteen, tai kahteen. En edes tiedä kuinka moneen, enkä toisaalta halua tietää. Entinen puolisoni kertoi sata kertaa kysyttyäni syyksi valheille sen, että pelkäsi minun suuttuvan. Eli sitä, miten reagoin. Toisaalta, ne ovat kaksi eri asiaa. Suuttumus on tunnetila, jossa en ehkä aina ajattele järkevästi vaan päästän sammakoita suustani. Reagointi on taas toimintaa tunteideni pohjalta. Joskus tekisi mieli reagoida tavoin jotka eivät kestä päivänvaloa, mutta järkevänä aikuisena osaan pitää reagoinnin soveliaalla tasolla kuten erohakemuksen lähettämisellä ja kirjoittamalla pahaa oloani satojen tuntemattomien ihmisten luettavaksi.

Miksi siis suuttuisin, jos tapahtuneissa asioissa ei ole mitään pahaa, mitään mikä ei kestä päivänvaloa? Taustalla toki vaikuttaa se, että aiemmissa suhteissani olen tullut tavalla tai toisella petetyksi sekä olen myös itse pettänyt. Itsetunto hipoo jossain polvien korkeudella ja pelkään aina pahinta, onhan ne pelot aina toteutuneet. 

Vihaan valehtelua, sillä sen takana on aina syy peitellä jotain. Tämä oli myös entisellä puolisollani tiedossa, sillä aivan suhteen alussa muistan itkeneeni sydän verellä  pyytäneeni, ettei toinen koskaan satuttaisi valehtelemalla, sillä en tiedä kestänkö sydämen hajoamista enää kertaakaan. Joten jollain sairaalla ymmärtämisen halulla haluan yrittää ymmärtää, että ehkä siksi tämäkin asia haluttiin salata, ettei vaan sattuisi. Ehkä tämä on karma, joka saa kaiken aikaan? 

Entinen puolisoni piti neljä vuotta salaisuutenaan ystävyyssuhdetta naiseen. Tätä ystävyyssuhdetta ylläpidettiin puheluin ja viestein. Neljä vuotta. Ja nähtiin myös tottakai. Tämä paljastui minulle somen kautta, yhden ainoan kuvan ja kuvatekstin jälkeen. Naisen profiili pamahti tämän jälkeen yksityiseksi.

Asiasta kysyessäni sille vähän naureskeltiin, että mitä mä nyt näin ja että eihän tämä ole mitään. Ensin loukkasi se, että oli valehdeltu, jätetty kertomatta.  Sitten se, että koettiin, ettei ystävyyssuhdetta voi paljastaa vaimolle. Kolmantena se, ettei entinen puoliso kyennyt puhumaan vaimolleen mistään, mutta tälle ystävälle kyllä. Viimeisenä eniten loukkasi kuitenkin se, että neljän vuoden ajan entinen puolisoni pystyi olla kertomatta niinkin tärkeästä ystävyyssuhteesta. Senkin sain kaivamalla kaivaa esille, ensin oli vain "hetki", "jonkun aikaa". Sitten neljä vuotta. 

Tuntui kuin olisin juuri saanut nyrkkeilymatsin verran turpaani. Joka paikkaan sattui. Joka paikkaan sattuu edelleen. Mitä muuta on jätetty kertomatta vuosien varrella? Kirjaimellisesti tipuin ja itkin. Hei, kyllähän se helposti jää mainitsematta jos on saanut uusia ystäviä ja keksitään että puhuttiin "Keken" kanssa. Nimi muutettu.

Aikuisiällä ystävyyssuhteiden solmiminen on rikkaus. Näin minä haluan ajatella. Ystäviä ei koskaan ole liikaa. Vaimoja ilmeisesti voi olla liikaa.

Täytyy kyllä rehellisesti sanoa, että on tullut katsottua peiliin ja mietittyä mitä olen itse tehnyt, jotta ollaan  tässä tilanteessa. Olenko valittanut? Likaa? Liian vähän? Vaatinut jotain liikaa? Liian tiukkapipo? Lihonnut? Katsonut vääriä elokuvia? Pukeutunut väärin? Jotainhan on parisuhteessa ollut vialla. En löydä sille selitystä. En oikeastaan löydä tällä hetkellä millekään selitystä. Kaikki tuntuu hetkestä riippuen mahdottomalta tai mahdolliselta. Uusia asioita paljastuu lisää ja lisää. Kuinka tyhmänä minua on pidettykään.

Voi myös unohtua mainita, että mökkireissulla yhteiselle mökillemme tulikin minulle aivan tuntemattomia naisia vähän saunomaan ja paljuilemaan. Minun maksamaan paljuun, sikäli mikäli sillä ei ole muuta merkitystä kuin se, että en muistaakseni hankkinut sitä tällaistä varten. Noh, tietää sitten jatkossa ainakin mitä varten kaikkea on hankittu. Saako desinfiointiainetta tynnyreissä?

Ensin tässäkin oli kyseessä vain hetki, sitten vähän enemmän ja vähän enemmän. En usko että edelleenkään olen kuullut koko totuutta.

Ai miksi se ei ollut ok homma? Esitetään asia toisinpäin. Minä lähden kavereideni kanssa mökille, napataan sinne pari miestä saunaan ja paljuun ja vietetään iltaa myöhään yöhön. Korvanappiini kantautui juuri tieto että sitä ei katsota hyvällä, eikä se tuntuisikaan kivalta.

Miksi? Voin puhua vain omasta puolestani kertomalla, että taas oli edessä tilanne jossa jaksetaan kestitä muita, yöt läpeensä, keskustella ja nauttia. Kotona sitten aina väsyttää, ei jaksa keskustella tai noh, yhtään mitään muuta kuin nukkua. Ei. Mitään. Muuta. Siksi se tuntuu aika kouriintuntuvasti tuossa vatsan seudulla. Taas. Taas elämä maistuu paremmalta muualla kuin kanssani. En sanoisi että olen mustasukkainen, mutta tilanne jossa parisuhde on niin huonoissa kantimissa että nukutaan eri huoneissa, tälläiset asiat on isoja. Etenkin kun niistä valehdellaan.

Nyt sitten katsotaan, miten se sydän kestää. Kuinka monta salaisuutta vielä paljastuu. Kuinka monta unetonta yötä saan viettää, kuinka monta itkua saan itkeä. Se että pyysin vain yhtä asiaa, älä koskaan valehtele, oli liikaa. 

Joten väittäisin, että jos salaisuus paljastuessaan mahdollisesti loukkaa, älä hanki sellaisia salaisuuksia parisuhteessa. Salaisuudet paljastuu aina ennemmin tai myöhemmin. 

Etenkin jos on kokenut sen kaiken mitä minä.

Arvosta itseäsi, nainen!

Arvostus.

Arvostus on asia jota ei tarvitse ansaita. Jokaista ihmistä pitäisi jo lähtökohtaisesti arvostaa sellaisenaan ja kohdella sen mukaisesti, arvokkaasti. Jokainen on myös toisaalta itse vastuussa siitä, että arvostaa itseään eikä anna muiden kohdella huonosti. Helpommin sanottu kuin tehty.

Lähtökohtana tämä on jo vaikea yhtälö, sillä helposti sitä sietää asioita joiden kohdalla huomaa miettivän, ettei tämä tunnukaan itsestä hyvältä. Lisätään tähän yhtälöön vielä rakkaus ja olemme niin vaikeiden asioiden äärellä että en tiedä kuka olen tästä kirjoittamaan. Kuka määrittelee, mikä on riittävä arvostus ? Voiko sitä määritellä? Mitä olet valmis sietämään, rakkauden nimissä?

Joku kestää syrjähypyt selittäen itselleen että ansaitsi sen, koska on itse ajanut tilanteen siihen pisteeseen. Toinen ei siedä valehtelua yhtään. Kolmas on valmis tekemään mitä tahansa jotta rakkaus, se toinen ihminen siitä viereltä ei katoa koskaan. Neljäs ottaa vastaan iskut ja haukut, koska kyllähän se toinen rakastaa kuitenkin. Olen ollut näistä neljästä ihmisestä jokainen. Olen nämä neljä ihmistä, tai pikemminkin olen viides versio itsestäni johon nämä neljä edellistä versiota ovat vaikuttaneet.

Riittävä arvostus itseä kohtaan näkyy hyvänä olona, iloina, suruina, hymyinä, itkuina. Siinä, että tietää missä omat rajat milloin minkäkin asian suhteen kulkevat. Osaat sanoa ei, silloin kun pitää. 

Elämä on muovannut omaa ajatteluani lukuisia kertoja, aina jonkin kriisin johdosta. Toki elämä on tehnyt osansa, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei surkeilla sattumuksilla olisi isompi rooli. Olen janonnut rakkautta, melkein hinnalla millä hyvänsä. Olen ollut valmis tekemään mitä vaan, jotta saisin kokea sen tunteen, että olen jollekin ykkönen, en aina kakkonen. Sen tunteen, että joku arvostaa minua minuna. Että riitän, eikä aina tarvita jotain sivujuttuja. Surkeiden sattumusten summana tein aikanaan päätöksen ettei minulle enää valehdella. Aivan kuin voisin sen itse päättää, mitä joku muu tekee, mutta ainakin ajattelin voivani päättää ettei sitä tarvitse sietää. Sen verran arvostan itseäni.

Oletpa kuka tahansa, arvosta itseäsi. Niin minullekin sanottiin, kun kaikki räjähti silmille.

Olen kokenut avioeron kerran. Toinen kerta on vireillä. Se sai pohtimaan kaikenlaista, mm. tätä arvostus asiaa. Kirjoitin instagramiin tilini stooreihin yhä pidempiä ja pidempiä pohdintoja eroon liittyen, kirjoitin pahaa oloa pois. Tila oli rajallinen, niinpä idea tästä blogista sai alkunsa. Ja koska nopeat liikkeet ovat näyttäviä, ideasta toteutukseen meni muutama tunti.

Ja voi pojat, tätä pahaa oloa riittää. Toivottavasti joskus myös hyvääkin oloa. Instagramissa tilini on saanut kiitosta sen aitoudesta, siitä etten peittele pahaa oloa, ärsytystä ja vitutusta. Joskus elämä potkii päähän, toisina päivinä katselen maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Niinpä toivon, että tämä blogikin pystyy samaan. Näyttämään elämän sellaisena kuin se on, iloineen ja suruineen.

Koska sitä tämä elämä on, iloa ja surua. Välillä kompuroidaan ja hetken päästä juostaan ylämäkeen hymyssä suin. Sarkasmilla sekä pessimistisellä elämänasenteella elämä maistuu vähän erilaiselta.

 Tervetuloa mukaan!