Niin, saako parisuhteessa olla salaisuuksia ?
Kyllä ja ei. Ei ja kyllä.
Jos salaisuus julki tullessaan loukkaa toista osapuolta, väittäisin ettei sellaisia salaisuuksia kannata hankkia. Se, että ostin taas kukkia kauppareissulla voi hyvinkin olla salaisuus. Toinen osapuoli ei sen ilmi tullessa revi sydäntä rinnastaan, ainakaan toivottavasti.
Sama pätee vitseihin: vitsi on sellainen, jolle kaikki nauraa. Jos yksi istuu huoneen nurkassa itku silmässä vitsin jälkeen, se on jotain muuta.
Mutta ne salaisuudet. Niitä voi kutsua myös valehteluksi sen jälkeen, kun ne ovat paljastuneet ja loukanneet jotakin. Se, miksi on päädytty pitämään salaisuuksia ja valehtelemaan on oikeasti aika mielenkiintoinen asia, etenkin jos ulkoistan itseni tilanteesta ja otan työminän esiin. Työminä haluaa aina yrittää ymmärtää.
Työminäni ajattelee seuraavaa.
Yleensä siinä vaiheessa kun kokee tarvetta peitellä jotakin, keksitään valhe. Iso tai pieni. Reagointi tapahtuneelle, yritetään selvitä. Tässä vaiheessa ihminen normaalisti havahtuu, ettei homma olekaan ihan ok ja se jätetään siihen. Otetaan nyt vaikka se legendaarinen pettäminen esimerkiksi: olet baarissa ja vaimo/mies kotona. Siihen tulee vetävä mimmi/äijä vähän lirkuttelemaan ja osoittamaan huomiota. Tottakai se tuntuu mukavalta, kun kotonakin aina vaan riidellään eikä seksiäkään ole ollut muutamaan vuoteen. Mutta sitten koet valaistumisen hetken ja jätät asian siihen, odottaahan se puoliso kotona. Se jota rakastat ja jonka kanssa oli tarkoitus vanheta.
Paitsi että sitten tarinasta on se versio, missä yksi asia johtaa toiseen ja ollaan tilanteessa jossa keksitään valheita sille, miksi ei tultu kotiin/housut on rikki/paidassa on huulipunaa/kaula on syöty/rahat on mennyt/you name it. Sen valheen kanssa mennään kotiin tietäen, että valehtelee toiselle päin naamaa ja mahdollisesti asian oikeanlaidan paljastuessa onnistuu satuttamaan toista perinpohjaisesti. Pidetään sitä salaisuutta ja valehdellaan päivästä toiseen, viikosta kuukausiin, vuosia. Asia lävähtää silmille ja sitten ihmetellään miksi toinen reagoi niin vahvasti.
Laitetaan työminä sivuun.
Eikö siinä vaiheessa tule itselle mieleen, että hommassa on jotain väärää jos joutuu keksimään valheita? Miksi ylipäätänsä joutuu miettimään, onko tämä asia x ok? Kolkuttaako omatunto jo siinä vaiheessa? Miksi se kolkuttaa, jos ei ole mitään peiteltävää? Ja eikö siinä vaiheessa tule mieleen viheltää peliä poikki, jos tietää että sillä satuttaa toista ?
Kaikilla ei tule. Valitettavasti. Mieluummin keksitään se valhe. Kaksi tai kolme. Kymmenen.
Toinen avioliittoni kaatuu (kyllä, se kaatuu parhaillaan, oikein kompuroi harkinta-ajan mudissa) valheisiin. Ei yhteen, tai kahteen. En edes tiedä kuinka moneen, enkä toisaalta halua tietää. Entinen puolisoni kertoi sata kertaa kysyttyäni syyksi valheille sen, että pelkäsi minun suuttuvan. Eli sitä, miten reagoin. Toisaalta, ne ovat kaksi eri asiaa. Suuttumus on tunnetila, jossa en ehkä aina ajattele järkevästi vaan päästän sammakoita suustani. Reagointi on taas toimintaa tunteideni pohjalta. Joskus tekisi mieli reagoida tavoin jotka eivät kestä päivänvaloa, mutta järkevänä aikuisena osaan pitää reagoinnin soveliaalla tasolla kuten erohakemuksen lähettämisellä ja kirjoittamalla pahaa oloani satojen tuntemattomien ihmisten luettavaksi.
Miksi siis suuttuisin, jos tapahtuneissa asioissa ei ole mitään pahaa, mitään mikä ei kestä päivänvaloa? Taustalla toki vaikuttaa se, että aiemmissa suhteissani olen tullut tavalla tai toisella petetyksi sekä olen myös itse pettänyt. Itsetunto hipoo jossain polvien korkeudella ja pelkään aina pahinta, onhan ne pelot aina toteutuneet.
Vihaan valehtelua, sillä sen takana on aina syy peitellä jotain. Tämä oli myös entisellä puolisollani tiedossa, sillä aivan suhteen alussa muistan itkeneeni sydän verellä pyytäneeni, ettei toinen koskaan satuttaisi valehtelemalla, sillä en tiedä kestänkö sydämen hajoamista enää kertaakaan. Joten jollain sairaalla ymmärtämisen halulla haluan yrittää ymmärtää, että ehkä siksi tämäkin asia haluttiin salata, ettei vaan sattuisi. Ehkä tämä on karma, joka saa kaiken aikaan?
Entinen puolisoni piti neljä vuotta salaisuutenaan ystävyyssuhdetta naiseen. Tätä ystävyyssuhdetta ylläpidettiin puheluin ja viestein. Neljä vuotta. Ja nähtiin myös tottakai. Tämä paljastui minulle somen kautta, yhden ainoan kuvan ja kuvatekstin jälkeen. Naisen profiili pamahti tämän jälkeen yksityiseksi.
Asiasta kysyessäni sille vähän naureskeltiin, että mitä mä nyt näin ja että eihän tämä ole mitään. Ensin loukkasi se, että oli valehdeltu, jätetty kertomatta. Sitten se, että koettiin, ettei ystävyyssuhdetta voi paljastaa vaimolle. Kolmantena se, ettei entinen puoliso kyennyt puhumaan vaimolleen mistään, mutta tälle ystävälle kyllä. Viimeisenä eniten loukkasi kuitenkin se, että neljän vuoden ajan entinen puolisoni pystyi olla kertomatta niinkin tärkeästä ystävyyssuhteesta. Senkin sain kaivamalla kaivaa esille, ensin oli vain "hetki", "jonkun aikaa". Sitten neljä vuotta.
Tuntui kuin olisin juuri saanut nyrkkeilymatsin verran turpaani. Joka paikkaan sattui. Joka paikkaan sattuu edelleen. Mitä muuta on jätetty kertomatta vuosien varrella? Kirjaimellisesti tipuin ja itkin. Hei, kyllähän se helposti jää mainitsematta jos on saanut uusia ystäviä ja keksitään että puhuttiin "Keken" kanssa. Nimi muutettu.
Aikuisiällä ystävyyssuhteiden solmiminen on rikkaus. Näin minä haluan ajatella. Ystäviä ei koskaan ole liikaa. Vaimoja ilmeisesti voi olla liikaa.
Täytyy kyllä rehellisesti sanoa, että on tullut katsottua peiliin ja mietittyä mitä olen itse tehnyt, jotta ollaan tässä tilanteessa. Olenko valittanut? Likaa? Liian vähän? Vaatinut jotain liikaa? Liian tiukkapipo? Lihonnut? Katsonut vääriä elokuvia? Pukeutunut väärin? Jotainhan on parisuhteessa ollut vialla. En löydä sille selitystä. En oikeastaan löydä tällä hetkellä millekään selitystä. Kaikki tuntuu hetkestä riippuen mahdottomalta tai mahdolliselta. Uusia asioita paljastuu lisää ja lisää. Kuinka tyhmänä minua on pidettykään.
Voi myös unohtua mainita, että mökkireissulla yhteiselle mökillemme tulikin minulle aivan tuntemattomia naisia vähän saunomaan ja paljuilemaan. Minun maksamaan paljuun, sikäli mikäli sillä ei ole muuta merkitystä kuin se, että en muistaakseni hankkinut sitä tällaistä varten. Noh, tietää sitten jatkossa ainakin mitä varten kaikkea on hankittu. Saako desinfiointiainetta tynnyreissä?
Ensin tässäkin oli kyseessä vain hetki, sitten vähän enemmän ja vähän enemmän. En usko että edelleenkään olen kuullut koko totuutta.
Ai miksi se ei ollut ok homma? Esitetään asia toisinpäin. Minä lähden kavereideni kanssa mökille, napataan sinne pari miestä saunaan ja paljuun ja vietetään iltaa myöhään yöhön. Korvanappiini kantautui juuri tieto että sitä ei katsota hyvällä, eikä se tuntuisikaan kivalta.
Miksi? Voin puhua vain omasta puolestani kertomalla, että taas oli edessä tilanne jossa jaksetaan kestitä muita, yöt läpeensä, keskustella ja nauttia. Kotona sitten aina väsyttää, ei jaksa keskustella tai noh, yhtään mitään muuta kuin nukkua. Ei. Mitään. Muuta. Siksi se tuntuu aika kouriintuntuvasti tuossa vatsan seudulla. Taas. Taas elämä maistuu paremmalta muualla kuin kanssani. En sanoisi että olen mustasukkainen, mutta tilanne jossa parisuhde on niin huonoissa kantimissa että nukutaan eri huoneissa, tälläiset asiat on isoja. Etenkin kun niistä valehdellaan.
Nyt sitten katsotaan, miten se sydän kestää. Kuinka monta salaisuutta vielä paljastuu. Kuinka monta unetonta yötä saan viettää, kuinka monta itkua saan itkeä. Se että pyysin vain yhtä asiaa, älä koskaan valehtele, oli liikaa.
Joten väittäisin, että jos salaisuus paljastuessaan mahdollisesti loukkaa, älä hanki sellaisia salaisuuksia parisuhteessa. Salaisuudet paljastuu aina ennemmin tai myöhemmin.
Etenkin jos on kokenut sen kaiken mitä minä.
