Sanotaan, että keskiverto ihminen hankkii 2,5 lasta, omakotitalon ja farmarimallisen auton. Jostain kaukaa on lähtenyt liikkeelle urbaanilegenda siitä, mitä elämässä pitää saavuttaa sen ollakseen "keskivertoa" tai "hyvää". On jotain, mitä tavoitella jotta elämä olisi hyvää tai kunniallista. Tällainen ajatus aivoihini on ajettu ja sen mukaan olen elämässäni aina epäonnistunut. Paitsi että viimeisen puolentoista vuoden maaseutuelon aikana olen tehnyt matkan sisimpääni ja joutunut miettimään asioita uudella tavalla.
Kerrottakoon että tämä juontaa juurensa todennäköisesti Eriksonin elämänvaihe-teoriaan (ja johonkin kaukaisuuteen varmasti ennen sitä), jossa ihminen saavuttaa elämässään tietyt asiat tietyssä järjestyksessä. Ei siitä sen enempää, halutessasi voit perehtyä kehityspsykologiaan vaikka tämän opuksen avulla. Linkki ohjautuu kirjakaupan sivuille.
Tilastollisesti olen keskiluokkainen naishenkilö. En vielä keski-ikäinen, mutta keskiluokkainen. Olen tehnyt elämälleni upgreidauksen, nostanut omaa elintasoani lapsuuden perheeni elintasosta. Lapsuuden perheeni oli perus duunariperhe lähiössä, Helsingissä. Kävin koulua alueella, jossa toiset miettivät mitä syödä ruuaksi kun toiset miettivät millä kulkevat ratsastustunnille tai mitkä uutuusfarkut hankkisivat. Näin kärjistetysti. Yhtään kaunistelematta. Omat vanhempani painoivat niskalimassa duunia, jotta pystyimme asumaan asumisoikeusasunnossa. Oma asunto meni laman myötä. Ei ole salaisuus, että alkoholi on maistunut molemmille ja se on ehkäpä tehnyt oman osansa molempien jaksamiselle ja niille lähtökohdille, joista omaan elämääni ponnistin. En ole kiittämätön, vaan kiitollinen siitä että kaikki oli kyllin hyvää, sillä huonomminkin olisi voinut käydä.
Nyt asun maalla, maalaistorpassa ja lomailen omalla mökillä jonne kuljen sillä tila-autolla jonne mies, 4 lasta, koira ja kissa mahtuvat. Opiskelen ammattikorkeakoulussa kolmatta ammattiani ja väitän löytäneeni sellaisen kutsumuksen, joka ohjaa opintojani oikeaan suuntaan.
Kuulostaa unelmalta, right? Todellisuus kuitenkin on muuta. Maailmani romahti alkuvuodesta, ei kerran, vaan useasti. Odotinko liikoja? Kyllä. Oliko väärin odottaa liikoja? Ei.
Jouduin lopettamaan työt opintojen ohella, sillä en yksinkertaisesti jaksanut pyörittää arkea neljän lapsen kanssa. Tämä tuntui riittävän hetkellisesti kunnes paska osui tuulettimeen. Hain avioeroa, sillä koin ja koen edelleen että luottamus katosi taivaan tuuliin. Rakkaus ei kyllä kadonnut ja se asiasta tekeekin vaikeaa. Kuinka voi sulkea elämästään ihmisen, jota rakastaa ?
"Jätä se sika"- tyyliset kommentit toivat hetkellistä helpotusta omaan paskaan olotilaani, mutta mitään pysyvää ratkaisua se ei antanut. Tunteet ja tilanteet piti silti kohdata. Puhuin, itkin, huusin ja raivosin. Koen edelleen etten ole saanut vastauksia kaikkiin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin, mutta koen että olen saanut riittävästi vastauksia, jotta voin jatkaa eteenpäin. Juttelu niin kavereiden, tuntemattomien kuin vanhempieni kanssa avasi silmiä monelle asialle. Luottamus on se asia josta en halua tinkiä, mutta voiko elämässä saada kaikkea ?
Tavallaan myös koin ja koen edelleen etten ole oikeutettu valittamaan, sillä paperilla kaikkihan on hyvin. Mikä on kyllin hyvää ? Tai miksi siihen pitäisi tyytyä?
Kesän vietin itselleni raivoten, mukavia asioita tehden ja talon remppoja edistäen. Puhuin, puhuin ja puhuin, välillä pääni sisällä ja välillä puolisolle. Aloitin harjoittelun josta poiki työsuhde vuoden loppuun saakka. Loppuun palaminen oli muisto vain ja kirjoitin nimen paperiin. Sittemmin tämä oli ehkä virhe, sillä huomaan jo nyt räjähteleväni turhista asioista ja olenkin joutunut pohtimaan loppuvuotta uusiksi.
Olen koko aikuisuuteni kokenut syvää häpeää ja epäonnistumisen tunnetta juuri siitä syystä, että olen tehnyt kaiken "väärässä järjestyksessä". Aina, jos olen kokenut tilanteeni kuormittavaksi, olen sisimmässäni ajatellut että näin sen kuuluukin mennä, pitää kärsiä koska teen kaiken "väärin". Lopulta aika kuormittavaa. Toki, opiskelu ammattikorkeassa olisi himpun verran helpompaa jos siinä samalla ei tarvitsisi huolehtia jälkikasvusta tai miettiä kuinka talvella sähkön hinnannousut vaikuttavat menoihin..
En ole epäonnistunut ihmisenä tai yksilönä, vaikka matkalleni on sattunut monta kuoppaa ja pari syvempää kuilua. Asiat tapahtuvat silloin kun on niiden aika. Jokainen voi kirjoittaa sellaisen elämäntarinan kuin itse haluaa, eikä yhteiskunnan määrittelemien normien tulisi sanella tässä onnistumista.
Silloin kun huomaa olevansa onneton, on aika miettiä mitä itse haluaa. Ei se, mitä ystävä tai kaveri sanoo, yhteiskunta sanoo vaan se mitä juuri MINÄ sanon jotta nautin elämästäni. Maalle muutto oli näistä asioista ensimmäinen, joka sai aikaan suuremman muutoksen. Avioeron hakeminen oli toinen iso muutos joka osoittautui tarpeelliseksi, jotta voimme jatkaa elämää yhdessä. Kolmas asia on puuttuva itsetunto, jota ei ole ollut olemassa vuosiin. Jo pelkästään sen kirjoittaminen saa kyyneleet valumaan poskipäilleni. Asia joka vaikuttaa kaikkeen, aivan kaikkeen.
Kuitenkin sen sanominen ääneen, ettei ole onnellinen sai aikaan kommentteja niin somessa kuin kasvotusten sen puolesta, että en saisi tuntea näin. En saisi olla onneton, koska kaikki "onnellisuuden elementit ovat läsnä". Koin, että asian sanominen ääneen oli väärin. Että olen jotenkin vääränlainen, viallinen. Kunnes lopulta ymmärsin, että muiden mielipiteillä voi heittää vesilintua. Elämä ei ole aina sitä vaaleanpunaista pumpulia, vaan se on myös ikäviä asioita. Niistä puhuminen tai puheeksi ottaminen ei ole väärin, eikä sitä pidä piilotella. Jos joku haluaa sulkea silmänsä sellaiselta, se on ok.
Mielenterveyden haasteet ja ongelmat jotka liittyvät itsetuntoon tai masennukseen saavat tällaisista kommenteista bensaa liekkeihinsä. Toki myös muut asiat, mutta nykyaikana somen merkitystä ei voi väheksyä.
Entä sitten kun 2,5 lasta, omakotitalo ja farmariauto eivät tuokaan sitä onnellisuutta ? Onko se väärin todeta, että jotain tässä hommassa on sellaista joka saa tuntemaan itsensä onnettomaksi ? Vai onko olosuhteissa sittenkään mitään väärää? Miksi en tunne olevani onnellinen, vaikka yhteiskunnan asettamilla mittapuilla näin pitäisi olla. Eikä tätä tule käsittää väärin, en kadu mitään tai ketään elämässäni. Jokin sai vain aikaan tunteen, että jotain puuttuu. Ja kesän aikana huomasin sen olevan luottamus itseeni ja siihen, että voin tehdä melkeinpä mitä vain (lain puitteissa). Kuten myös puhua elämän paskoista puolista. Voin olla onnellinen, vaikka elämääni sattuu surkeita sattumuksia. Mutta onneton minusta tulee sillä sekunnilla kun yritän esittää kaiken olevan ok.
