Meille ihmisille on luotu harha paremmuudesta, hyvän ihmisen mallista. Hyvä ihminen käy töissä 8 tuntia päivässä, tulee kotiin lasten kanssa ja tekee lämmintä ruokaa, joka nautitaan yhdessä perheen kesken klo 17.30. Tämän jälkeen on aika kotitöille, jotta koti kiiltää puhtauttaan myös seuraavana päivänä. Illalla on vielä aikaa käydä omassa jumppaharrastuksessa tai lenkillä, jonka jälkeen käperrytään sohvalle puolison kanssa ja katsotaan molempien lempisarjaa, jotain autoihin liittyvää tottakai.
Hyvä ihminen jaksaa tätä päivästä toiseen, viikosta ja kuukaudesta seuraavaan. Eikä koskaan väsy. Ei vain ole ja möllötä. Aina pitää olla menossa, jotta voi todistaa olevansa elossa ja pystyvä aikuinen. Koska tällaista harhaa meille syötetään. Ja se sysää monen ihmisen epäilemään omaa pystyvyyttään joka puolestaan kasvattaa riskiä erilaisten mielenterveyden haasteiden puhkeamiselle.
On totta, että jotkut pystyvät ja jaksavat vetää arkea hampaat irvessä, instagram kuvissa hymyillen ja vakuuttaa että tätä mä rakastan ja kaikki on jees. Sekin on ok. Mutta yhtä ok on todeta että elämässä ei kaikki nyt ole hetkittäin ihanaa. Että arki lasten harrastuskuskauksien keskellä väsyttää. Näiden ihmistyyppien jatkuva vastakkain asettelu ei auta ketään, eikä tuo kenenkään elämään enempää sisältöä. Haluan mainita, että on olemassa myös ihmistyyppi joka nauttii toisen kärsimyksestä ja siitä, että voi tuoda esiin omaa erinomaisuuttaan. Tämä ihmistyyppi ei myös koskaan pysty käsittämään ihmisten erilaisten elämien moninaisuutta ja niissä mahdollisesti esiintyvien haasteiden kompeleksista suhdetta kaikkeen.
Psykologi Julia Sangervo jakoi instagram tilillään tällä kuluneella viikolla videon 8 tunnin työpäivän harhasta. Videollaan Sangervo totesi, etteivät aivot yksiselitteisesti kykene toimimaan täydellä teholla kahdeksaa tuntia, jolloin työn tuottavuuden voidaan todeta kärsivän. Se sai minut pohtimaan omaa työtäni varhaiskasvatuksen sosionomina.
Arki varhaiskasvatuksessa asetellaan usein myös vastakkain hyväksi tai kuormittavaksi. Varhaiskasvatusyksiköitä on monen kokoisia, isoja, pieniä, jättiläisiä. Henkilöstön vaihtuvuus ja henkilöstön jatkuva sairastelu kuormittaa jäljellä olevaa henkilöstöä. Toisessa yksikössä henkilöstö on pysyvää, johtaminen sujuvaa ja arjen tuntevaa. Kaikki rullaa. Ja mitä vielä, olen kuukauden verran lukenut eri varhaiskasvatusryhmistä tekstejä, joissa sama vastakkainasettelu on läsnä. Heistä, jotka kertovat kuormittumisestaan tehdään epäkelpoja, viallisia ja jotenkin erityisiä. Heistä, jotka venyvät äärilleen ja palaavat silti seuraavana aamuna töihin koska rakastavat työtään lasten parissa. Ja he joilla kaikki on aina vaaleanpunaista ja hattaraa annetaan kiitosta ja kunniaa, toisille sanotaan että kannattaa miettiä alan vaihtoa. Kahdeksan tuntia pienistä ihmisen aluista vastuussa oleminen on joskus rankkaa. Tai usein rankkaa. Lasten haasteet kasvavat ja kasvattajien jaksaminen venyy. Toimintaa ei pystytä toteuttamaan. Kahdeksan tunnin aikana ehtii käydä vessassa kerran. Hyvällä tuurilla kaksi. Koska ryhmästä poistuminen tarkoittaa että joku lapsista voi käydä lyömässä toista, kun yhdet silmät ja kädet puuttuvat.
Joku tässä ei täsmää.
Ei ole salaisuus, että varhaiskasvatuksessa voi törmätä kaikenlaisiin ihmisiin. Sellaisiin rautaisiin ammattilaisiin jotka ottavat siipien suojaan ja muistuttavat itsensä epäilijöitä hyvyydestä ja pystyvyydestä. Heitä, jotka puukottavat selkään jokaisen tilaisuuden sen mahdollistaessa. Tämä eittämättä vaikuttaa työssä viihtyvyyteen sekä arjen kuormituksen vaikuttavuuteen.
Omassa työssäni viimeiset kaksi viikkoa ovat olleen jokseenkin mieleenpainuvia ja erikoisia. Sekä todella kuormittavia. Saimme virallisesti tiedon omien työpaikkojen uudelleen hakemisesta, whatsapilla kaksi päivää ennen haun umpeutumista. Suullinen sopimus työsuhteen jatkosta oli kadonnut kuin rikkinäisen puhelimen tuutista ulos esihenkilön vaihtuessa. Hetkellinen paniikki asuntolainan maksusta toukokuun jälkeen lamaannutti. Avoimia työpaikkoja on selattu ja hakemuksia lähetetty. Lapset ovat olleet jostain syystä levottomia, vaativia ja kylkeen kiinnittyneitä ulokkeita. Työpuhelin piipittää koko päivän viestejä poissaoloista ja siitä, kuka siirtyy ja minne ja miksi. Tuo lapsi lähteekin kahdelta ja toivotaan että odottaa puettuna. Toinen tulee myöhemmin seuraavana päivänä, vai oliko se sittenkin joku muu. Joku huikkaa aamulla, että kumisaappaat on hukassa ja sellainen pinkki villasukka on kadonnut, että jos etsitte. Juuri se villasukka, joka on edelleen nimeämätön. Iltapäivällä kysytään, miksi ollaan ulkona kun ei ole kuravaatteita, miksei ole päiväkodin varavaatteita. Työpäivät ovat venyneet, työssä on pitänyt venyä poissaolojen vuoksi ja kotona lapset ovat vielä kokeilleet venyttää jäljellä olevia hermoja. Opinnäytetyötä on pitänyt tehdä vaikka tiedettiin, ettei tutkimuslupaa saada. Mutta protokolla on protokolla, turhaa työtä on tehtävä. (Tiedättekö, että kaikki kaupungit eivät myöskään halua panostaa kielitietoiseen toimintaan ja kohtaamiseen koskien varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten huoltajia, vaikka jo pelkästään vasu velvoittaa panostamaan vanhempien kanssa tehtävään yhteistyöhön.)
Harrastuksiin on kuskattava minuuttiaikataululla ja treenien ajan ei pysty muuhun kuin istumaan autossa ja tuijottamaan seinää. Tämä on kertaantunut kotona kaatuviin pyykkikasoihin, pesemättömiin tiskivuoriin ja siihen, ehtiikö sitä lämmintä ruokaa laittamaan kun tulee kotiin vasta kuudelta. Lapset tappelee, kiroilee ja paiskoo ovia. Valittaa kun ruoka on pahaa eivätkö todellakaan istu ruokapöydässä yhdessä syöden, sillä pöytä on piiloutunut postien, viikattujen vaatteiden ja kuihtuneiden kukkien alle. Ja lapset sitten kiukkuaa vähän lisää, kun ei ole puhtaita vaatteita tai sitä tiettyä juomalasia. Takaraivossa jyskyttävä pelko työttömyydestä kalvaa jatkuvasti, vaikkei sitä tietoisesti ajattelisikaan. Kaikki on tuntunut paskalta, ihan rehellisesti. Pelkkä suihkussa käyminen on ollut suoritus, josta olen palkinnut itseni suklaalla. Omat vaatteet alkavat lojumaan lattialla ja uni ei meinaa tulla, vaikka väsyttää niin ettei sanoja enää löydy. Huoli omien lasten kouluvalinnoista, koulussa pärjäämisestä ja siitä muistanko leipoa ne mokkapalat ystävänpäiväksi kahvilaan.
Ja silti, vaikka kirjoitin tämän kaiken äsken kaikkien nähtäville koen, että olen rikki ja viallinen kun en jaksa. Helvetti, tämä on tavallista elämää jossa on todellakin ok sanoa, että nyt en jaksa. Ei tarvitse jaksaa. Elämä on yhtä hyvää ja arvokasta, vaikka tänäänkään en lähde 10km juoksu lenkille, saati että kykenisin edes juoksemaan. Kuormitus on ollut maksimi jo pitkään.
Onko harha ajatella, että varhaiskasvatus kuormittaa itseään jotenkin enemmän vai onko sittenkin kyseessä jokin muu. Onko tämä loppuunpalamisen alkua vai merkki siirtyä muualle? Kokisinko arjen miellyttävämmäksi jossakin muussa työssä, tai työn jälkeen ?
On vain inhimillistä todeta, että nyt on vähän rankka jakso menossa. Kohta helpottaa. Ja muistaa, ettei tällainen tilanne ole normaali, eikä kukaan muukaan tuskin jaksaisi, vaikka pepsodent hymy vilkkuu kuvissa väittäen muuta. Elämä on ihan yhtä hyvää oman näköisenä, sohvalla kahvia juoden kuin sadannella spinning tunnilla käyden. Sillä meistä jokainen on erilainen ja kokee kuormituksen eri tavalla. Eikä se tekee kenestäkään parempaa ja pystyvämpää tai huonompaa. On yhtä pystyvän ihmisen merkki istua sohvalla, tietokone sylissä kuin sen, joka juoksee tuolla tien vieressä kymmenen asteen pakkasessa. Koska ei yllättäen olla kaikki samanlaisia. Yllättyneet voivat siirtyä jonoon.
Terveisiä sinne tavallisen arjen keskelle, sinä riität. Ja pystyt, koska olet hyvä juuri tuollaisena.
